Helsinkiläisten yliopisto-opiskelijoiden asuntotilanne oli 1900-luvun alussa vaikea. Ylioppilaskunnan piirissä liikkui ajatuksia yhteisestä asuntolasta, ja eri osakunnat alkoivat suunnitella yhteistä osakuntataloa järjestötoimintaa varten. Uusi Ylioppilastalo valmistui vuonna 1910 ja SatO sai sieltä kokoontumistilat, joita käytettiin Satakuntatalon valmistumiseen 1952 saakka.

Satakuntalaiselle osakunnalle alettiin toivoa kokoontumistilojen lisäksi omaa asuntolaa syksyllä 1919 osakunnan silloisen kuraattorin, Toivo Viherheimon aloitteesta. ”Satakuntalainen ylioppilas-koti” ei onnistunut keräämään rahoitusta tuolloin, ja jossain määrin käynnistetty hanke haudattiin sillä erää.

Juuri itsenäistyneen Suomen ilmapiiriä leimasivat 1910-luvulla kurjuus ja sodan uhka. Epävakaassa poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa opiskelija-asuminen ei ollut prioriteetti. Satakuntalaisen Osakunnan jäsenistö ja esimerkiksi osakuntataustaiset poliitikot työskentelivät sen sijaan keuhkotautiparantolan saamiseksi Satakuntaan, sillä keuhkotauti levisi kotimaakunnassa laajasti.

Satalinnan keuhkotautiparantola valmistuikin Harjavaltaan vuonna 1925. Sen johtokunnassa istuivat SatO:n kasvatit Väinö Horelli, Juuse Mikkola sekä Maila Talvio. Satakuntalainen osakunta oli sairaalan merkittävä osakkeenomistaja.

Kun keuhkotaudin uhka väheni ja sairaalan käyttö muuttui, sairaalan omistus haluttiin siirtää yksityisiltä omistajilta valtiolle ja osakunta halusi saada osuutensa realisoitua omaan käyttöönsä. Nyt päätettiin perustaa asuntola Helsinkiin.

1940-luvun lopussa osakunnassa käytiin keskustelua siitä, millaiseen kiinteistöön Satalinnan sairaalan osuudesta odotetut myyntitulot olisi järkevintä sijoittaa. Päädyttiin uudisrakennukseen, sillä vanhan rakennuksen pohjaratkaisu olisi ollut hankala muuttaa opiskelija-asuntolalle sopivaksi. Satakuntatalo-nimi tuli käyttöön työnimenä jo 1949, ensin väliviivalla.

Uudisrakennukselta edellytettiin monia toimintoja. Sen tuli käsittää asuntolan ja osakunnan järjestötilojen lisäksi niiden toimintaa rahoittavia ulosvuokrattavia liiketiloja. Hanke oli edistyksellinen, sillä mallia vastaavasta liiketoimintakonseptista ei Helsingissä ollut. Muiden osakuntien rakennuksista saatiin kuitenkin ideoita mahdollisuuksista.

Karjalainen osakunta oli rakennuttanut jo vuosisadan alussa opiskelija-asuntolaksi aiotun talon Liisankadulle, mutta asunnot vuokrattiin suoraan ulkopuolisille paremman tuoton tarpeessa. Pohjalaisten osakuntien talossa, Etu-Töölön Ostrobotniassa (valm. 1912), majoitettiin opiskelijoita enemmänkin hätäapuna muuhun tarkoitukseen suunnitelluissa tiloissa.

Hämäläisosakunnan 1931 valmistunut Hämäläisten talo Urho Kekkosen kadulla toimii nykyäänkin osakuntatilana, jossa on osakuntaravintola. Tavastian yökerho on osakunnan vuokralaisena. Hämäläisten talo oli Satakuntatalon esikuva: Satakuntataloon haluttiin samanlaista toimintaa.

Hämäläisten taloa pidettiin SatO:ssa esimerkkinä siitä, että opiskelijatalo voi olla kannattava ja jopa voitollinen. ”Hämiksen” asunnot oli kuitenkin vuokrattu ulkopuolisille, kuten Karjalaisen talonkin asunnot. Hämäläisosakunta myös velkaantui merkittävästi talohankkeensa yhteydessä.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta toteutti Etu-Töölön Leppäsuolle 1945-1952 kolmen rakennuksen asuntolan, Domus Academican. Arkkitehti Pauli Salomaan suunnittelema ”Domma” oli merkittävä esimerkki Satakuntatalo-projektille, sillä Satakuntalaisen Osakunnan jäseniä oli mukana Domuksen hankkeessa. Satolaisia oli mukana rahoituksen keräämisessä, toteutuksen eri rooleissa, kuten myös sittemmin asukkaina.

Domus Academican hankkeesta lienee saatu paljon oppia niin tuottajana, kuin käyttäjänä Satakuntatalon osittain samanaikaiseen toteutukseen. Domuksen urakan suunnittelussa ja toteutuksessa oli mukana erityisesti SatO:lainen ylioppilas Jaakko Kihlberg, joka oli sittemmin mukana suunnittelemassa ja rakentamassa myös Satakuntataloa.

Vuoden 1950 kevään aikana Satakuntatalon rakennusurakka käynnistyi. Suunnittelusta järjestettiin arkkitehtikutsukilpailu ja tonttikauppoja ja suunnitelmia hiottiin samanaikaisesti rakennustöiden aloittamisen kanssa. Rakennustyöt päästiin aloittamaan 8. toukokuuta 1950 helsinkiläisen Louhintatyöt Oy:n suorittamilla louhintatöillä. Urakasta vastasi ensin Satakuntalaisen Osakunnan jäsenistään nimittämä rakennustoimikunta, joka muuttui Satalinnan Säätiön rakennustoimikunnaksi. Satalinnan Säätiö saatiin perustettua 19. huhtikuuta pidetyssä järjestäytymiskokousksessa.

Satakuntatalon rakentajaksi valittiin elokuussa 1950 Rakennustoimisto Otto Karme. Urakkasopimus allekirjoitettiin 1.9. Rakennusvaiheessa ilmeni pitkin matkaa hidasteita. Jo louhinnan jäljiltä jouduttiin korvaamaan putkivahinkoja naapurirakennuksille. Teräsbetonirungon valaminen tapahtui ripeästi, mutta helmikuussa 1951 kävi ilmi, että rakennusurakoitsija Karme yrityksineen oli taloudellisissa vaikeuksissa.

Tässä vaiheessa ylimääräisiä kustannuksia ei syntynyt, sillä työmaalla olevat rakennusmateriaalit omisti Satalinnan Säätiö, ja Karmelle oli maksettu tehdyn työn mukaan. Kun rakennustyöt kuitenkin etenivät suunnitellusti, eikä yritys osoittautunut konkurssikypsäksi, Karmen annettiin jatkaa urakkaa. Harjannostajaisia vietettiin 17. maaliskuuta 1951.

Harjakaisten jälkeen työmaa hiljeni helmikuussa alkaneen putkimieslakon seurauksena. Viemäröinti- ja kylmävesijohtotöitä pystyttiin edistämään lakon aikanakin, mutta lämpöjohtojen asentaminen pysähtyi kuukausiksi. Keskeneräiset putkityöt viivästyttivät puolestaan sisätilojen rappauksen valmistumista ja paikkailutöitä jouduttiin tekemään eri korvauksesta. Myös Karmelle jouduttiin maksamaan korvauksia kertautuneista viivästyksistä.

Ulkoseinään valittu vuolukivi oli arvokas materiaali joten kiven korvaamista rappauksella harkittiin. Ikkunalasien hankinnassa ilmeni vaikeuksia Suomessa, joten ikkunoita tilattiin Tanskasta. Toimituskin viivästyi useaan otteeseen. Säätiön muistiinpanoista ei selviä, kuinka lopulta kuitenkin päästiin työselityksen mukaisiin materiaaleihin.